Taival.la - verkkolehti maailmasta ja matkailusta kiinnostuneille

Tie on kuuma, ihminen hyvä ja peukalo pystyssä

Liftaus ei ole kuollut, vaikka kulttuurin katsotaan hiipuneen viimeistään 70-luvun jälkeen. Tien varressa kyytiä odottava saa huomata, että niin kauan kuin ihmisten välinen solidaarisuus elää, on peukalokyyti kelpo tapa matkustaa.
Vaikka liftatessa matka on yhtä tärkeä kuin määränpää, Kruunuvuori palkitsee paikan päälle saapuvan. Jylhänä kansallispuistossa kohoavalla vuorella voi sataa syysaikaan lunta. Kuva: Linton Eldson

Vaikka liftatessa matka on yhtä tärkeä kuin määränpää, Kruunuvuori palkitsee paikan päälle saapuvan. Jylhänä kansallispuistossa kohoavalla vuorella voi sataa syysaikaan lunta (Kuva: Linton Eldson)

Aurinko paistaa läpi kirjavien vaahteranlehtien. Australian päämantereen alla sijaitsevalla pienellä saarella, Tasmaniassa, on syksy. On keskipäivä, ja olen päättänyt liftata saaren länsiosassa sijaitsevalle luonnonsuojelualueelle, jota paikallisten kutsuvat nimellä Cradle Mountain. Silmissäni siintävät vuorenhuiput ja joka ilmansuuntaan levittäytyvä erämaa.

Siitä, mikä minua ennen määränpäätä odottaa, en tiedä vielä mitään. Kirkas sää virittää minut hyvälle mielelle, kun vaellan rinkka selässäni kohti moottoritietä. Takaraivossa kaikuvat sanat, joita olen kuullut etukäteen varoituksina: ”Ei, en tekisi sitä. Australiassa katoaa tuhansia ihmisiä vuosittain. Mielestäni kerjäät ongelmia, jos liftaat yksinäsi”.

Olen kuitenkin päättänyt luottaa peukalooni sekä ihmisiin. Tämä on ensimmäinen liftausmatkani, jonka teen yksin. Enkä ole ainut. Liftauskulttuuri on edelleen voimissaan, vaikka tienvarret eivät reissaajia vilisekään.

Yksi syy liftauksen vähenemiseen on pelko, jolla monet peukalokyytiin suhtautuvat. Median 80-luvulta alkaen viljelemä sensaatiohakuisuus on tehnyt tehtävänsä: yksittäiset kauhutarinat ovat syöpyneet mieliin, ja monet ovat sitä mieltä, ettei ihmisiin voi luottaa.

Onneksi olen saanut vahvistusta minua kokeneemmilta liftaajilta. He ovat vakuuttaneet, että epäilyttävien kuljettajien sijaan haastavinta liftauksessa on löytää hyvä paikka odottaa kyytiä.
Astun moottoritielle Tasmanian pohjoisosassa sijaitsevan Launcestonin kaupungin kupeessa ja toivon, että joku läheisestä McDonald’sista poistuvista autoista poimisi minut kyytiinsä. En edes yritä päästä keskellä erämaata sijaitseville vuorille yhdellä peukalolla, vaan kyltissäni lukee ”Devonport”, joka on noin sadan kilometrin päässä sijaitseva rannikkokaupunki.

Ensimmäinen etappi

Liftaus tuli suosituksi kulkumuodoksi Yhdysvalloissa, jossa autoistuminen alkoi 1920-luvulla. Kun autot levisivät Eurooppaan, levisi sinne myös peukalokyyti.

Liftauksen kulta-aika oli etenkin autoistumisen ensimmäisinä vuosikymmeninä. Se, mikä sysäsi kulttuurin liikkeelle, myös hiivutti sen. Mitä enemmän ihmisillä oli autoja, sitä vähemmän heillä oli tarvetta liftata. Samalla muutkin kulkuyhteydet ovat parantuneet päätähuimaavaa tahtia ja länsimaisten elintaso on noussut; halpalennot kulkevat tai sitten kukkarosta riittää junan ykkösluokkaan.

Liftaus yhdistetään usein ”hippeihin” tai vapaaseen elämäntapaan. Muun muassa Jack Kerouackin vuonna 1957 julkaistu kulttiromaani Matkalla kertoo päihteistä, seksistä, luovasta elämästä – ja liftauksesta Amerikassa.

Kiitos populaarikulttuurin, minunkin silmissäni liftauksessa on romantiikkaa. Seisoessani moottoritiellä peukalo pystyssä tunnen ohihumahtavien autojen tuulen kasvoillani ja oloni on kaikkivoipainen.

Minun ei tarvitse odottaa viittä minuuttia kauempaa, kun moottoritien kaistaleelle pysähtyy auto. Vaikka etenkin yksinliftaavaa naista saatetaan pitää tyhmänrohkeana, liftaajan käsikirjan vuonna 1979 kirjoittaneen Simon Calderin tutkimusten mukaan nainen saa kyydin moninkertaisesti nopeammin kuin mies. Ei ole maailma tasa-arvoinen.

Autossa istuu keski-ikäinen mies, joka kertoo olevansa matkalla Devonportiin. Luotan hyvään ensivaikutelmaan ja heitän rinkkani autoon. Pian selviää, että mies on perheenisä ja työskentelee teollisuusalalla.

Peukalokyydin ideana on se, että se tarjoaa molemmille osapuolille jotakin. Jos kuljettaja on juttutuulella, liftaajan velvollisuus on rupatella häntä auliisti auttaneen kanssaihmisen kanssa. Ja kuljettajani on, kuten australialaiset yleensäkin. Jutustelemme niitä näitä, enimmäkseen aiheena ovat Tasmanian eläimet ja luonto. Tunnin matka kuluu nopeasti, ja Devonportissa nautin hetken satama-alueen merituulesta.

Jumissa pikkukaupungissa

Matka jatkuu, ja marssin kaupungista ulos johtavan liittymän viereen, metallikauppaa vastapäätä. Aurinko helottaa edelleen.

Kyltissäni lukee pikkukaupunki ”Sheffield”, joka sijaitsee lähellä määränpäätäni. Tie on kapea, ja autoja tulee vastaan harvakseltaan. Kuluu puoli tuntia. Kuluu tunti. Vihdoin huomaan rekkakuskin, joka viittoo kädellään vasemmalle.

”Ahaa, hän haluaa ottaa minut kyytiin läheisen siideritilan parkkipaikalta”, ajattelen. Hyppelen rinkka selässäni tien toiselle puolen. Mutta rekkaa ei näykään missään. ”Ehkä hän halusi vain huitaista sinut pois tieltä”, arvelee tilan pitäjä.

Päätän virkistää oloani raikkaalla siiderillä, jonka jälkeen palaan tielle. Ei kulu minuuttiakaan, kun parrakas kuski pakettiautoineen nappaa minut kyytiin. Hän on niin ikään perheenisä ja tarjoaa minulle yösijaa kanatilaltaan, mutta kieltäydyn kohteliaasti ja hyppään pois autosta Sheffieldissä.

Liftaus sopii kiireettömälle ja suunnitelmattomuudesta nauttivalle, sillä matkan taittumista ei voi ennustaa. Tajuan, että Etelä-Mantereen lähellä sijaitsevassa Tasmaniassa yö laskeutuu yllättäen. Päätän jäädä yöksi Sheffieldiin, sillä liftaaminen pimeässä ei houkuttele. Kävelen leirintäalueelle ja toivon, että sieltä löytyy helposti lähestyttäviä kanssaeläjiä. Minulla ei ole omaa telttaa, ja Tasmanian yöt ovat hyytäviä.

”Me nähtiin sinut tien varressa. Ei oteta liftaajia. Tänä päivänä ihmisiin ei voi luottaa”, sanoo karavaanilla liikkeellä oleva vanha pariskunta ja tajuan keskustelun alkumetreillä, ettei heidän leiristään heru yösijaa.

Taivas on tumma. Ulkosalla istuva viiniä reippain käsin siemaileva keski-ikäinen mies tarjoaa minulle yösijaa ahtaasta henkilöautostaan. Tajuan, että tilanne on niitä, joista äiti varottaisi. Kiroan, etten kysynyt yösijaa keskustasta.

Aloitan yöni ulkosalla, mutta huurre kastelee makuupussini. Tajuan, ettei ulkona nukkumisesta tule mitään. Katson kirkkaana loistavaa tähtitaivasta ja toivon parasta hypätessäni sisälle autoon. Viiniä reippain ottein siemaillut nukkuja päästelee humalaisia ääniä, mutta on harmiton ja saan nukkua yöni lämpimässä.

Ei määränpää, vaan matka

Lähden liikkeelle aamuvarhaisella. Taivas on vaaleanpunainen, ja Sheffieldin edustalla jylhänä kohoava vuori antaa esimakua siitä, miltä määränpäässäni näyttää. Kahvi kädessäni aloitan toisen liftauspäiväni. Viiden minuutin päästä tien varteen pysähtyy klassinen ”hippipaku”.
Kurkistan sisään ja minut toivottaa tervetulleeksi keski-ikäinen pariskunta sekä kaksi karvaista. Lasken takapuoleni samalle penkille tuhisevan koiran kanssa, ja auton takaosassa nukkuu toinen.

Pariskunta on menossa Cradle Mountain -luonnonsuojelualueelle vuoristopippuria poimimaan. Kaartelemme jyrkkiä pikkuteitä rehevän kasvillisuuden keskellä, ja ilma alkaa viilentyä siirtyessämme korkeammalle.

Minua hymyilyttää, sillä määränpää alkaa konkretisoitua. Bussilla olisin tosin ollut perillä jo edellisenä päivänä. Tai sitten olisin voinut löytää jonkun vuorille suuntaavan internetin lukuisista kimppakyytisivustoista tai käyttää jopa ”online-liftaus”-kännykkäsovelluksia.

Miksi siis nostaa peukalo pystyyn?

Hyppään ulos hippipakusta ja kiitän kyydistä. Istun tienpenkkaan nauttimaan aamiaista. Koen saman, minkä reppuselkäiset lajitoverini ympäri maailmaa kokevat ja ovat vuosikymmenten ajan kokeneet: riemukkaan tunteen seikkailusta ja ennen kaikkea ihmisten välisestä solidaarisuudesta.

Ihmiset auttavat, kun heiltä sitä kysyy, eikä siihen tarvita kännykkäsovellusta. Sarjamurhaajan voi tavata yhtä todennäköisesti matkalla pubista kotiin kuin tienvarressa. Loppujen lopuksi on paljon mukavampi elää ihmisiin luottaen kuin luottamatta.

Paluumatka vuorilta takaisin Launcestoniin sujuu yhdellä kyydillä ja kilvoittaa avuliaat kuljettajat sekä liftarin iloiseen yhteiskuvaan. Paluumatka vuorilta takaisin Launcestoniin sujuu yhdellä kyydillä ja kilvoittaa avuliaat kuljettajat sekä liftarin iloiseen yhteiskuvaan


Liftausvinkkejä

— Etsi hyvä, mieluiten vilkasliikenteinen paikka liftaukseen. Mitä kovempaa autot ajavat, sitä enemmän kuljettaja tarvitsee tilaa pysähtymiseen. Kysy neuvoja paikallisilta tai katso paikkavinkkejä hitchwiki.org/maps -osoitteesta. Hyvä vaihtoehto on myös kysyä kyytiä suoraan kuljettajilta bensa-asemalla.

— Hanki hyvä pahvinen kyltti. Mieti, onko järkevää yrittää liftata suoraan määränpäähän vai esimerkiksi seuraavaksi lähimpään kaupunkiin. Joskus on järkevintä kirjoittaa pelkästään suunta, esim. länsi tai kohdemaa, jos liftaat maasta toiseen.

— Lähde liikkeelle ajoissa, sillä päiväsaikaan on mukavinta liftata. Jos sinulla on kiire määränpäähän, harkitse toista kulkumuotoa.

— Älä pukeudu mustaan, ja pidä hyvä fiilis yllä. Kun pidät peukaloa pystyssä, hymyile ja ota katsekontaktia ohi ajaviin autoilijoihin.

— Kun auto pysähtyy, luota intuitioosi. Jos kuljettaja tai auto vaikuttaa epäilyttävältä, kieltäydy kohteliaasti.

— Jos haluat minimoida riskejä, kanna mukanasi esim. pientä hiuslakkapulloa tai pippurisumutetta tai älä liftaa yksin. Lisää turvallisuusvinkkejä sivustolla hitchwiki.org.

Lähteet: suullinen perimätieto ja hitchwiki.org-sivusto

Eivät epäilyttävät tyypit ole ongelma, vaan hyvän liftauspaikan löytäminen.

Arvostele artikkeli:

10 0 0 0 0

Kommentit (0)

< >

Kommentit

Kommentoidaksesi sinun on ! Jos sinulla ei ole tunnusta, luo sellainen välittömästi.