Taival.la - verkkolehti maailmasta ja matkailusta kiinnostuneille

Vilna on ammuskelijan keidas

Täytin lomakkeita paikallisen turistiaktiviteetteja tarjoavan firman nettisivuilla. Aika Liettuassa alkoi käydä vähiin, joten nyt jos koskaan oli lähdettävä ampumaan!

Heti varauslomakkeen täytettyäni vieraasta numerosta soitettiin. Hyvää englantia puhunut mies sanoi hakevansa meidät viideltä hostelliltamme.

Jo ennen reissuamme törmäsimme Vilnan ammuskelumahdollisuuksiin. Nuorekkaat hostellit mainostivat niitä vetonaulanaan. Suomen aselakeihin tottuneelle tuntui oudolta, että ampumaan voi lähteä hetken mielijohteesta kenenkään kyselemättä henkkareita, saati aselupia.

Otimme mystiseltä kuulostavan ampumaratavisiitin reissumme yhdeksi tavoitteeksi, vaikkemme asehulluja olekaan.

Nyt koko idea tuntui melko vastenmieliseltä ja pelottavalta. Kaupungin sää oli seisahtunut koko viikoksi hellerajan tuolle puolen ja viehättävät kapakat olivat tarjonneet janoisille lääkettä. Aistit tuntuivat yliherkiltä ja olo oli nihkeän hikinen.

Onkohan tässä järkeä, mietimme. Kumpikaan ei edes tiennyt minne olemme matkalla. Tiesimme vain setin hinnan, joka oli 35 euroa, ja millä aseilla pääsemme paukuttamaan: pistoolilla, konekiväärillä ja haulikolla.

Sovittuun aikaan puhelimessa puhunut kolmikymppinen mies haki meidät ja lähdimme kohti rataa hänen farmarillaan. Auton merkki jäi jännityksessä huomaamatta.

Mies oli Play Vilnius -yrityksen työntekijä. Hän oli rauhallinen, hymyili ja heitti läppää.

”Pääsette ampumaan samanlaisella aseella kuin Omar The Wire –sarjassa!”

Keskustelu menomatkalla oli kuitenkin vaivalloista, mikä johtui omasta epävarmasta olosta. Tunnelmaa ei helpottanut liian kovalla soiva klubimusa saati oppaan hengenvaarallinen ajotyyli.

Kurvasimme teollisuushallin pihaan. Aiemmin vitsillä heittämämme skenaariot siitä, miten meidät ajetaan syrjäiselle tontille ja ryöstetään, alkoivat vaikuttaa mahdollisilta.

Onneksi niin ei käynyt. Itse ampurata oli iso ja avara. Maalitauluja oli siellä täällä eikä selkeitä yksittäisiä ratoja ollut lainkaan, kuten vaikkapa keilahalleissa. Vaikutti, että olemme ainoat ulkopuoliset: muut hallissa olivat liettualaisia ampumaharrastajia, joita oli kymmenkunta.

Aseiden pauke kaikui kovaa ja ensimmäinen säpsäytti aika lailla. Ensimmäiset pamaukset joutui ottamaan vastaan ilman kuulosuojaimia, sillä jostain syystä niitä säilytettiin hallin puolella.

Maastopukuihin sonnustautuneet keski-ikäiset miehet juoksentelivat ympäri areenaa ja ampuivat välillä istuen, välillä seisten tietyiltä paikoilta.

”Heillä on meneillään kilpailu. Täytyy odottaa, että se loppuu”, oppaamme sanoi ja lähti pois.

Hallissa oli kylmä ja olin pukeutunut shortseihin ja t-paitaan. Silti hikoilin. Ajankuluksi tarkkailimme hallia ja huomasimme seinustalla valtavan kirjon aseita täysin vartioimatta. Ajatukselta, että kuka vaan voisi ilmoittautua tänne ja napata pari rynkkyä, ei voinut välttyä. Päähänpisto ei myöskään nostattanut tunnelmaa – päinvastoin.

”Liettuassa aselait ovat todella avoimet, mikä tarjoaa loistavan mahdollisuuden turisteille ja meille hyvän bisneksen”, opas kertoi.

Lopulta äijät lopettivat kisailun ja vuoromme koitti. Saimme asemestarilta liettuankielisen koulutuksen. Opas kysyi, olemmeko käyneet armeijan. Ilmeisesti olisi kannattanut vastata kieltävästi, koska opas ei viitsinyt kääntää meille annetuista ohjeista käytännössä mitään.

Nyt siis vissiin vaan räiskitään.

Adrenaliinia virtasi veressäni kuin humalaisia alas Vantaanjoen Kaljakellunnassa. Asemestari ojensi minulle Glockin. Mitä jos mokaan ja luoti kimpoaa oudosti osuen jotakuta päähän? Ensimmäinen kuti oli vapiseva, toinen epävarma, kolmas ehkä osui ja lippaan loppua kohden tuntui jo hieman tylsältä.

Rynnäkkökivääri muistutti mahdollisista kertausharjoituksista.

Haulikko ja lisämaksusta tarjolla ollut Magnum olivat sen sijaan huikeita ja potkaisivat kuin hevonen! Kuumotus oli hetkellisen tylsyyden jälkeen palannut mieleeni. Kun Dirty Harry -pyssyn luodit oli ammuttu, jäi vain kaipuu uudesta kierroksesta.

Itse ampumisen tuloksista ei jäänyt jälkipolville kerrottavaa. Kukaan ei edes ehdottanut, että hallin toisessa päässä sijainneiden maalitaulujen tuloksia käytäisiin tarkastelemassa. Huikeampaa oli ottaa erilaisten aseiden kanssa turistikuvia muistoksi. Poseeraavathan urheilijatkin mitalin kanssa päästyään palkintosijoille.

Matka hostellille oli rento. Epävarmasta ja jännittyneestä tunnelmasta ei ollut tietoakaan, vaikka opas jatkoi hyväksi havaitsemaansa kaasu pohjassa punaisia päin samalla biisejä vaihdellen -ajotyyliään. Heikko ja nälkäinen mieli oli saanut lämpimän aterian adrenaliinia!

Kertaluonteisena, henkilökohtaisena kokemuksena hämärähköltä vaikuttava ampuminen voi olla mahtava kokemus kuumotuksineen. Toisella kerralla se tuskin toisi samoja fiiliksiä. Syrjäisessä hallissa seinään ampuminen tuntuu täysin vaarattomalta, mutta mihin valvomattomat aselait voivat lopulta johtaa? Madventuresin Kambodza-jaksossa miehet olisivat saaneet ampua singolla lehmän.

Tarjonta vastaa kysyntään. Jännityksiin koukuttuneelle aseleikit voivat yltää sairaisiin mittasuhteisiin.

Piditkö matkatarinasta? Kerro omasi täällä!

 

Nyt siis vissiin vaan räiskitään.

Arvostele artikkeli:

8 1 0 1 0

Kommentit (0)

< >

Kommentit

Kommentoidaksesi sinun on ! Jos sinulla ei ole tunnusta, luo sellainen välittömästi.