Taival.la - verkkolehti maailmasta ja matkailusta kiinnostuneille

Lukossa hollantilaisessa junassa

Monen sielua ravitsevan päivän jälkeen Tomi ja minä jätimme Amsterdamin. Uupuneina rojahdimme Intercity-junan penkeille suuntanamme Groningen. Hollanninkielinen kuulutus ilmoitti matkan alkaneen.

Sade löi ikkunoihin, juna oli hiljainen. Syrjäisen vaunun viimeinen nurkkaus upotti kiireettömään raukeuteen. Junaakaan ei tarvitsisi vaihtaa.

Hetkestä inspiroituneena totesin Tomille, että hollantilainen tapa toistaa kuulutukset ainoastaan hollanniksi toimii hyvin. Kotoinen VR:hän kuuluttaa pysäkki- ja muut tiedot kolmella kielellä.

”Ei kaikkea tarvitse aina kääntää kaikille kielille, matkailijat kysyköön tarvittaessa”, romantisoin. En arvannut, että hetkeä myöhemmin kiroaisin hollanninkieliset kuulutukset juostessani läpi tyhjän junan.

Löysäillen kuin ylisuuret säkkituolit katselimme Hollannin alavaa pimeyttä, jonka rikkoivat vain moottoriteiden ja pikkukylien sumuiset valot.

Kaiuttumista kantautuva rauhallinen miesääni rikkoi hiljaisuuden. Erotimme ilmoituksesta kaupunginnimiä: Amersfoort. Groningen. Zwolle. Assen.

”Varmasti vain tietoa jatkoyhteyksistä”, päättelimme, jatkaen hiljaista jutustelua.

Juna pysähtyi Lelystadissa. Syyssateen kasteleman ikkunan läpi katselimme, kuinka ihmiset etsivät jatkoyhteyksiään laituririvistöstä.

Hetki kului. Äkkiä tajusin, että se on kestänyt tavallista kauemmin. Miksei juna jatka jo matkaansa? Havahduimme tähyilemään ulos.

”Juna Groningeniin lähtee näemmä viereiseltä laiturilta minuutin päästä”, totesi Tomi.

Viidessä sekunnissa siunatusta rauhasta ei ollut tietoakaan, kun reppuja retuuttaen ryntäsimme junan alakertaan. Yritimme avata ovea. Turhaan. Juoksimme seuraavalle ovelle, joka sekin oli salvattu. Koitimme tuloksetta kiinnittää laiturilla olevien ihmisten huomion. Juna oli tyhjä ja lukittu.

Samalla kun viereinen juna Groningeniin irtautui laiturilta kohti pohjoista, typötyhjä kulkuneuvomme nytkähti liikkeelle. Elimistöni maustoi tilannetta annoksella adrenaliinia, ja mielessä välähti skenaario yön viettämisestä lukitussa junassa kaukaisella varikolla.

Hermoilu vaihtui kuitenkin nauruksi sekopäisessä tilanteessa, kun vaapuimme reppuinemme kohti hylätyn junan veturia. Kävely läpi kirkkaiden junavaunujen tuntui kestävän ikuisuuden, mutta lopulta saavutimme kuljettamon. Koputimme varovaisesti turvaoveen.

”Sir, we are two Finnish students going to Groningen. We got locked in the train”, selostimme läpi oven.

Kuulimme totisen äänen keskustelevan radiopuhelimessa komentokeskuksen kanssa. Hetken oli hiljaista. Pian juna pysähtyi, ja nelikymppinen veturimies avasi raskaan oven.

Huvittuneena mies kuunteli kertomuksemme, silmämme yhä vauhdikkaasta Amsterdam-kulttuurilomasta punoittaen. Hän kummasteli, miten saatoimme olla niin pihalla tilanteesta, ja miksei konduktööri muka ollut tarkastanut vaunua. Mieleen tuli englanninkielisten kuulutusten vähättelyni. Koko tilanne oli absurdi.

Mies kuitenkin uskoi tarinamme ja kävi heti toimeen. Hän kertoi ajavansa meidät valvonta-asemalle, josta taksi veisi meidät takaisin Lelystadin asemalle.

”Tämä on sitten laitonta”, mies lisäsi, kun jätimme pysähtyneen junan ja harpoimme veturin ajovaloista hohtavien raiteiden yli kohti valvontakeskusta. Siellä kohtasimme joukon uusia, huvittuneita silmäpareja – tällä kertaa pari miehistä tosin oli aseistettuja.

Junan kuljettaja oli ilmeisen ilahtunut poikkeamasta työrutiinissa. Hän kertoi tilanteen kollegoilleen, ja nämä yhtyivät miehen röhönauruun (jonka olimme epäilemättä ansainneet). Tilanne ei tainnut olla ihan jokapäiväinen.

Veturimies saattoi meidät pimeän tien reunaan, ohi piikkilanka-aitojen ja valvontakameroiden. Takanamme komentokeskuksen muurit hohkasivat kelmeää, ja edessämme avautui sama pimeys, jota olimme hetkeä aikaisemmin ihastelleet lämpimästä junasta.

Kiitimme junamiestä ja toivotimme hyvät lykyt. Tapahtuma nauratti kaikkia, erityisesti meitä kahta, kun säkkipimeässä odotimme taksia vailla minkäänlaista tietoa sijainnistamme.

Taksi tuli ja vei meidät asemalle, josta matka jatkui. Groningeniin saavuimme tunnin-pari myöhässä, mutta se ei haitannut, sillä kokemus oli hauska. Romantisoinnista en jälkikäteen luopunut, mutta aloin monikielisten kuulutusten kannattajaksi.

Piditkö matkatarinasta? Kerro omasi täällä!

Vaapuimme reppuinemme kohti hylätyn junan veturia. Nauroin sekopäisesti.

Kukaan ei ole aiemmin lukkiutunut junaan Hollannissa, kertoo Stan Hoen Hollannin rautatieyhtiö NS:stä.

VR:n "next stop" ja "Böle"-kuulutuksiin tottuneita suomalaisia Hollannin yksikieliset junakuulutukset voivat yllättää, erityisesti kuin joka viides maan asukkaista on vieraskielinen.

Aavamaalaiset eivät ihonväristä tai taustasta piittaa, mutta arvostavat omaa kulttuuriaan terveen rajoissa. Kahviloissa tai kaupan kassalla ei ole mitenkään tavatonta vastata ulkomaiselle hollanniksi.

Taustalla ei ole muukalaisvastaisuus, päin vastoin: maahanmuuttajia uskalletaan kohdella tekemättä heistä uhreja.

Kutsunkin hollantilaisia nojatuolinationalisteiksi: "Tervetuloa maahan, mutta älkää lässyttäkö turhista. Kyllä te fiksut ihmiset ymmärrätte kahvilassa kaksi virkettä ilman tulkkia. Tämä on kuitenkin Hollanti!"

Arvostele artikkeli:

9 4 0 0 0

Kommentit (0)

< >

Kommentit

Kommentoidaksesi sinun on ! Jos sinulla ei ole tunnusta, luo sellainen välittömästi.