Taival.la - verkkolehti maailmasta ja matkailusta kiinnostuneille

Kauhuleffan katsomista aaveiden Venetsiassa

Oikein toteutettuna elokuvamatkailu on ikkuna toiseen maailmaan, ja enemmänkin, jos leffoihin osaa syventyä ja antautua kokemukselle. Tämä Elokuvamatkailu-sarjan osa kuvailee tällaista kokemusta Venetsiassa, ja samalla pureutuu muutamiin kaupungin mysteereihin.

 

Elokuvakokemusta voi kehittää moniulotteisemmaksi pienilläkin keinoilla. “Mökkikauhuelokuvan” voi katsoa mökillä, nälänhädästä kertovan dokumentin nälkäisenä. Joskus paras paikka katsomiselle on sen kuvauspaikka. Wienissä Burg Kino esittää jatkuvasti Carol Reedin The Third Man (1949)-jännäriä, joten kaupungista voi pujahtaa sulavasti hetkeksi toisen maailmansodan jälkeiseen Wienin keskustaan ja takaisin.

Venetsiaan matkatessani minulla oli idea: katsoa kauhuelokuva Nero Veneziano (1978) sen tapahtumapaikoilla. Tarkoitus oli tehdä tämä majapaikassani, mutta harhailtuani labyrinttimaisilla kujilla aivan liian epätarkkaa printattua karttaa tihrustaen syntyi uusi ajatus: yölläkin on lämmintä, miksen katsoisi leffaa ulkosalla? Otin läppärin ja kuulokkeet mukaan ja painuin pimeyteen etsimään sopivaa paikkaa. Valitsin yhden Venetsian 409 sillasta, Dorsoduron sokkeloiden keskellä etelässä. Silta näytti sopivan syrjäiseltä ja varjoisalta.

Napsautin pyörimään elokuvan, jota levitettiin kauan sitten Suomessa nimellä “Kuoleman Venetsia”. Se kertoo unenomaisella tavalla Antikristuksen syntymään liittyvistä visioista ja mystisistä kuolemista. Kaivosta ryömii käärmeitä ja rottia, naisen puku syttyy tuleen kirkossa. Ilmiselvänä inspiraationa ovat toimineet kauhun suurklassikot Omen – Ennustus ja Rosemaryn Painajainen. Pino Donaggion musiikit virittivät mukavan aavemaista tunnelmaa. Saman säveltäjän käsialaa on myös tunnetuimman Venetsia-trillerin Don’t Look Now’n (1973) musiikki. Ympäristön ja elokuvan äänimaailmat sulautuivat yhteen saumatta, samat lokkien huudot, veden loiske ja sillan ali ajavan veneen ääni kuuluivat molemmissa.

Välillä ihmisiä käveli viereistä kanavanrantaa, mutta kukaan ei huomannut sillalla liikkumatta istuvaa hahmoa. Poliisipartiokin kääntyi pois vaistoamatta mitään. Itse elokuva ei ollut aivan niin pelottava kuin olin toivonut, mutta suljettuani läppärin jotain alkoi tapahtua. Tunnelma tiivistyi ja mieleen hiipi karmivia tunnelmia. Kävely kotiin pitkin tyhjiä, pimeitä kujia ja yli usvaisten kanaalien oli jännittävä. Juuri tätä lähdin hakemaan.

Seuraavana päivänä tutkin elokuvassa näkemiäni paikkoja. Ensimmäinen kohde oli Isola di San Michele, tuttavallisemmin cimitero, hautausmaa. Venetsian laguuniin kuuluva saari oli hätkähdyttävän näköinen: neliömäistä saarta ympäröivät vedestä nousevat pystysuorat muurit. Tylyn arkkitehtuurin syy on saaren entinen käyttötarkoitus vankilana. Nykyisin pääsaaren vainajien arkut kuljetetaan veneillä Michelelle ja haudataan sinne. Tilaa tehdään siirtämällä vanhimpia hautoja muille saarille. Muurien sisäpuolelle vallitsi rauha. Kauniit valkoiset kryptat, patsaat ja hautakivet hehkuivat auringossa. Harmillisesti yöseikkailut cimiterolla voi unohtaa, koska viimeiset vaporettot eli vesibussit lähtevät jo klo 16 tai 18 (kesäkautena).

Ennen kun Napoleon valtasi Venetsian oligarkeilta vuonna 1797, haudattiin kuolleet itse pääsaareen. Tämä ei ollut hygieenistä, koska maaperää ei voi kaivaa paljoakaan ja vettä on kaikkialla. Napoleon sai Venetsian helposti haltuunsa, koska toistuvat ruttoepidemiat runtelivat ja heikensivät aluetta pahasti 1500- ja 1600-luvuilla. Ruttosairaat eristettiin pienille saarille kuolemaan ja haudattiin niille.

Ruttoon liittyy eräs vahvasti Venetsian tunnelmaa vangitseva elokuva: Vampire in Venice (Nosferatu a Venezia) vuodelta 1982, harvoin nähty jatko-osa Werner Herzogin Nosferatulle. Siinä vampyyri lymyilee “Lazzaretton” saarella. Elokuva osui karmivan oikeaan: pieneltä Lazzaretto Nuovon saarelta löydettiin vuonna 2006 arkeologeja hämmentänyt “Venetsian vampyyri” -luuranko, jonka suuhun oli hautauksen yhteydessä tungettu tiiliskivi. Yksi selitys erikoiselle menettelylle on siinä, ettei ruumiin haluttu myöhemmin syövän tietään ulos haudasta – vampyyrit olivat yksi monista syntipukeista mustan surman leviämiselle.

Vampire in Venicessä vampyyrinmetsästäjä päättää päivänsä Ponte del Diavololla eli “paholaisen sillalla” Campo San Provolo -kadun varrella Castellossa. Venetsian toinen Ponte del Diavolo löytyy keskellä Torcellon saarta. Paholaisen sillat ovat itse asiassa folkloristiikan käsite, ja niitä on kymmeniä ympäri Eurooppaa. Sillat ovat usein käväisemisen arvoisia, koska juuri erityisen edistyneet arkkitehtoniset saavutukset laitettiin keskiajalla helposti Paholaisen työn piikkiin.

Venetsian muinaiset kujat kätkevät monta synkkää salaisuutta. Yksi kaupungin näyttävimmistä perinteistä ulottuu 1200-luvulle saakka. Karnevaalimaskit yhdistetään usein dekadentteihin pitoihin ja salaisiin rituaaleihin, ja aivan syystä: yläluokka käytti niitä suojaamaan identiteettiään epäilyttävissä touhuissa, rahvaan pariin soluttautumisen lisäksi vaikkapa uhkapeliluolassa piipahtaessa. Venetsialaisten juhliminen ja irstailu karkasi käsistä niin pahasti, että vulgaareja pukuja ja maskeja vastaan asetettiin lakeja ja kieltoja – nunnaluostariinkaan ei olisi enää asiaa naamioituneena. Lopulta maskien käyttö kiellettiin muulloin kuin erillisinä juhlakausina.

Elokuvamaailmassa ikonisimpia kuvauksia venetsialaisnaamioista on Kubrickin Eyes Wide Shutin orgiakohtaus, joka ei tosin sijoitu itse Venetsiaan. Sen sijaan samaan Traumnovelle-nimiseen kirjaan pohjautuva italialainen eroottinen trilleri One Step From the Dawn (Ad un passo dall’aurora, 1989) on aitoa tavaraa, kuvattu Venetsiassa karnevaalien aikaan. Karnevaalit vietetään helmikuun aikoihin. Reissaaja voi silloin 500 euron naamiotanssien sijaan vaeltaa medico della peste -ruttolääkärimaski kasvoilla ja nauttia anonyyminä ainutlaatuisen kaupungin perinteistä, tai yrittää kylvää itse pelkoa turisteihin yön pimeydestä käsin.

 

Erityisen edistyneet arkkitehtoniset saavutukset laitettiin keskiajalla Paholaisen työn piikkiin.

Mysteerejä ja tunnelmaa virittävää katsottavaa Venetsian matkaajalle:

  • Don’t Look Now
  • Kuolema Venetsiassa (Morte a Venezia)
  • Kuoleman Venetsia (Nero Veneziano)
  • Who Saw Her Die? (Chi l'ha vista morire?)
  • Anima Persa
  • The Comfort of Strangers
  • Othello (Orson Welles)
  • Indiana Jones & The Last Crusade
  • The Merchant of Venice (2004)
  • Senso
  • Giallo a Venezia

Arvostele artikkeli:

4 1 0 0 0

Kommentit (1)

  • Profiilikuva
    Vesa 3 vuotta sitten

    Oho, mikä tieto pläjäys! Olenkin pitkään miettinyt Venetsiassa käyntiä, mutta olen aina empinyt kun en ollut ihan varma mitä kaikkea siellä kannattaisi käydä katsomassa - nyt on useampikin kohde, kiitos tämän artikkelin. Pidin myös paljon siitä, että vaikka artikkelissa kerrottiin paljon, se oli hyvin tiivistetty ja selkeästi kirjoitettu. Artikkelissa mainitut elokuvat tosin eivät osuneet kohteeseen minun kohdallani, mutta saatanpa katsoa jos kohdalle osuvat.

    Vastaa  
< >

Kommentit

Kommentoidaksesi sinun on ! Jos sinulla ei ole tunnusta, luo sellainen välittömästi.