Taival.la - verkkolehti maailmasta ja matkailusta kiinnostuneille

Intia ei toimisi ilman turhaa työtä

Kun viisi vuotta sitten saavuin ensi kertaa New Delhin rautatieaseman kupeessa sijaitsevaan Paharganjin basaariin, en osannut kuin ihmetellä uusien ystävieni määrää. Paharganj on runsaine hotelleineen, kojuineen ja tietenkin turisteineen Intian pääkaupungin suurin reissaajakupla.

Myöhäisestä ajankohdasta huolimatta savusumun peittämällä kadulla riitti paikallisia, jotka yrittivät myydä ulkomaalaiselle kaikkea huumeista elektroniikkakrääsään. Yksi heistä huomasi rinkkani ja lähti seuraamaan minua.

“Sir, tarvitsetko hotellin”, rikkinäisiin sandaaleihin ja harmaaseen shaaliin pukeutunut mies kysyi.

Koska koin olevani itsenäinen matkailija, kieltäydyin suoraan. Onhan uskottavan omatoimimatkailijan pystyttävä itsenäisesti löytämään hotelli alueelta, jossa joka toinen rakennus on hotelli.

Vastaukseni ei juuri kiinnostanut miestä, joka ansaitsi ilmeisen vaatimattoman elantonsa viemällä turisteja alueen hotelleihin. Hän alkoi seurata minua.

Aina kun kävelin sisään hotelliin, mies ryntäsi edelleni tiedustellakseen vapaiden huoneiden hintoja puolestani. Usean kokeilun jälkeen aloin epäillä, että mies yrittää periä itselleen reippaan komission palvelustaan.

Raivostuin. Vaadin miestä lopettamaan seuraamiseni ja jopa huusin hänelle. Sekään ei auttanut. Miehen oli ansaittava leipänsä.

Kun kävelimme rinta rinnan sisään seuraavaan hotelliin, päätin luovuttaa. Risaisilla sandaaleilla Delhin pölyisiä katuja tallaava mies sai pienen välityspalkkionsa ja minä hotellihuoneen. En olisi tarvinnut miehen palvelua, eikä olisi hotellikaan, mutta mies tarvitsi rahaa elääkseen. Toisin kuin minä, hotellien työntekijät ymmärsivät miehen tilanteen ja suhtautuivat häneen suopeasti.

Viime vuonna Intiassa vieraillessani asuin pari viikkoa Mumbaissa neljän opiskelijan kimppakämpässä. Asunto näytti viihde-elektroniikkoineen kutakuinkin samalta kuin suomalaiset opiskelijaboksit. Paitsi ettei kovin monella suomalaisopiskelijalla ole omaa kokkia tai kodinhoitajaa.

Intialaisnuoret olisivat varmasti selvinneet omillaan, vaikka maharaj ei olisi tehnyt heille kolmea ateriaa päivässä. Syynä kokin ja kodinhoitajan palkkaamiseen ei ole, että intialaiset olisivat laiskoja ja mukavuudenhaluisia. Työllistäminen on päämäärä itsessään.

Intiassa valtava väestönkasvu, äärimmäinen köyhyys ja nopea kaupungistuminen ravistelevat yhteiskunnan perusteita. Yli miljardin ihmisen valtavassa kotimaassa ei ole Suomen kaltaista valtion tarjoamaa sosiaaliturvaa pitämässä ihmisiä pinnalla, vaan ihmiset joutuvat huolehtimaan toisistaan.

Estääkseen kansalaisiaan kuolemasta nälkään valtio tosin pyörittää massiivista ruokaohjelmaa, jonka piirissä on jopa 800 miljoonaa ihmistä. Kaksi kolmesta intialaisesta voi ostaa valtion tukemana ruokaa kymmenen kertaa yksityisiä markkinoita edullisempaan hintaan. Kyse on enemmän elossapitojärjestelmästä kuin ihmisarvoisen elämän mahdollistamisesta kaikille.

Yhä suurempien massojen muuttaessa työn perässä maaseudulta kaupunkiin paljon ihmisiä jää pahasti omilleen. Läheisiin perustuva turvaverkko kotipaikkakunnalla ei auta, eikä työtä mitenkään riitä kaikille. Jos Intiassa ihannoitaisiin omillaan selviämistä ja tehokkuutta, seurauksena olisi valtava sosiaalinen heitteillejättö.

Ilman “turhaa” työtä Intian kaltainen sekamelska ei voisi toimia. Kun intialaisessa ravintolassa on enemmän työntekijöitä kuin asiakkaita, eivätkä hommat silti toimi tehokkaasti, ei kannata suuttua. Paikalliseen tulonsiirtojärjestelmään voi osallistua vaikkapa tippaamalla reilusti.

 

Artikkelikuva: Shabbir Shiraj/Creative Commons

Jos Intiassa ihannoitaisiin omillaan selviämistä ja tehokkuutta, seurauksena olisi valtava sosiaalinen heitteillejättö.

Arvostele artikkeli:

7 2 0 0 0

Kommentit (0)

< >

Kommentit

Kommentoidaksesi sinun on ! Jos sinulla ei ole tunnusta, luo sellainen välittömästi.