Taival.la - verkkolehti maailmasta ja matkailusta kiinnostuneille

Tandemina taivaalta

Ystävättäreni Alix ehdotti eräänä aamuna pientä lentomatkaa kolmen kilometrin korkeuteen, jota seuraisi vikkelä sujahdus takaisin maahan. Lysti matkoineen maksaisi Mexícosta sata euroa, johon sisältyisi vielä jatkot järven rannalla. Vilkaisimme kämppikseni Fabienin kanssa toisiimme kulmiemme alta, ja juttu oli sillä sovittu.

Kun maksoimme varausmaksun paria viikkoa ennen hyppyä, oli liian myöhäistä perääntyä. Sydämessä loksahti äkkiä pienempi vaihde silmään, ajatukset karkasivat taivaalle ja vatsanpohjaa alkoi kihelmöidä vimmatusti. Siitä lähtien kevyehkö kuolemanpelko aiheutti puistatuksia joka kerran hyppyä miettiessäni. Nojailin seuraavina viikkoina usein seiniin, puhaltelin raskaasti ja hieroin kämmenillä kasvojani. Kun tilaisuuden aatto vihdoin koitti, tapasimme Alixin ja muut hyppykaverit Méxicossa kotitekoisten quesadillojen ja keskikaljan äärellä. Ilmapiiri kihelmöi jännityksestä.

Aamuvarhaisella nousimme bussiin, missä alkajaisiksi lyötiin kouraan vastuuvapauslausekkeet allekirjoitettavaksemme. Lappu ei herättänyt suurempi tunteita. Jos jokin menisi pieleen, se olisi luultavasti menoa kuitenkin. Kuski sulki ovet ja kurvasi matkaan. Linjallamme oli yksi vaihto, päätepysäkillä pitkä potku pihalle. Naukkailimme pienestä pullosta viskiä hermolääkkeeksi.

Saavuimme keskipäivän aurinkon paahteessa. Kenttä oli pieni, kuuma ja pölyinen. Tasanko jatkui silmänkantamattomiin. Tuulipussi roikkui langoistaan pylvään nokassa. Kolme pörisevää koneräppänää kipuilivat vuorollaan taivaalle, ja silloin tälloin yltämme sujahti hyppääjä kentälle. Pienen lennonjohtotornin alakerrassa myytiin olutta ja voileipia. Istuskelimme peltikatoksen varjossa ja odotimme.

Kehnon järjestelyn vuoksi saimmekin odottaa tuntikausia, ja ehdimme pitkästyä pahemman kerran, paitsi Fabien, joka joi itsensä tukevaan humalaan. Meidät myös sijoitettiin koneisiin tuiki tuntemattomien kanssa, ja asian korjaaminen vaati pitkää ja työlästä maanittelua. Iltapäiväauringon jo punerruttua tutut nimet koristivat vihdoin telkkariruutujen hyppylistoja, ja meidät kutsuttiin valmistautumaan.

Hyppykaverini Manu oli rela, kolmekymppinen partajäbä. Keskimäärin mies tipahtaa taivaalta parikymmentä kertaa päivässä, ja kertoi tehneensä samoin viimeisen 11 vuoden ajan. Onnekkaan oloinen heppu. Sidoin itseni valjaisiin, ja treenasimme koneesta lähtöä rungonpätkällä: polvilla kävely ovelle, jalat ristissä reunalle istumaan ja peukalo pystyyn valmiuden merkiksi.

Kapusimme pörisevään Cessnaan ja rullasimme kiitotien päähän, missä kippari pyöritti koneet kuumiksi. Takaosassa oli juuri tilaa neljälle. Koneen kyljessä, siinä, missa joskus oli ollut ovi, ammotti nyt kahden neliömetrin kokoinen aukko. Hivuttauduin lähemmäs vastakkaista seinustaa.

Karautimme taivasta kohti. Kenttä rakennuksineen kutistui ja hukkui avartuvaan maisemaan. Lopulta näimme vain okranvärisen, teiden halkoman maan ja valkopilvien täplittämän, ikuisuuteen kaartuvan, vaaleansinisen taivaan.

Koneessa oli kamala meteli ja kova tuuli. Alix laski kätensä kädelleni ja kysyi pelottaako. Ei. Totta puhuen en meinannut malttaa loikata. Suurin huoleni silloin oli, että jeesusteipillä tilkitystä konevanhuksesta irtoaisi siipi ennen kuin saisimme omat valjaamme kiinni tandem-varjoihin. Alix sanoi tuntevansa jotakuinkin samoin.

Ennen pitkää Manukin uteli fiiliksiä. Näytin peukkua virnistäen, ja hän sanoi hetken koittaneen. Yhdistimme rensselit ja asetin kakkulat silmilleni. Nostin jalat reunalta, peukaloni pystyyn ja – kappas, onko tuo lentokoneemme?

Aloitimme voltilla ja kiihdytimme nopeasti parinsadan kilometriin tuntivauhtiin. Ilmavirta rätisi korvissa ja kamara kasvoi silmissä. Odotin Linnanmäeltä tuttua adrenaliinin kuohuntaa ja ehkä elämän vilisemistä filminä silmien edessä. Sen sijaan sielusta kirposi hurmioitunut nauru, ja tyyneys tulvi läpi kehon. Tunne oli kuin rauhaisa sukellus lämpimään, pehmeään veteen. Kelluin pysähtyneessä ajassa maan ja taivaan välissä, harmoniassa maailmankaikkeuden kanssa.

Flrrrr-flhumps! Äkkiä jalat heilahtivat niskan takaa rinnalleni, ja meteli hiljeni. Maisema jähmettyi, ja horisontti loksahti paikoilleen. Manu taputti kädellä olalleni, onnitteli hypystä ja suositteli ottamaan ohjauslenkit.

Kaartelin nailonpalaa sinne tänne, ja heiluttelin jaloillani vauhtia kuin rengaskeinussa. Punamaa ja vihertävät viljelmät loivat kaunista kontrastia maiseman tilkkutäkkiin. Jonkin matkan päässä miniatyyritehdas puski likaista savua teräspiipuistaan.

Lähestyimme kenttää turkoosina välkkyvän Tequesquitengo-järven yltä ja säikäytimme tullessamme tiehensä allamme liitelevät linnut. Manu otti jälleen komennon, ja käski pitää laskeutuessa jalat ylhäällä, tai jos hän niin käskee, juosta kuin pirulainen. Juoksimme. Terra firma.

Kokemus herätti pitkään uinuneen lentokuumeen, ja ensi kesänä aionkin tutustua riippuliitämiseen.

Nostin jalat reunalta, peukaloni pystyyn ja – kappas, onko tuo lentokoneemme?

Arvostele artikkeli:

15 1 0 0 1

Kommentit (0)

< >

Kommentit

Kommentoidaksesi sinun on ! Jos sinulla ei ole tunnusta, luo sellainen välittömästi.