Taival.la - verkkolehti maailmasta ja matkailusta kiinnostuneille

Sata madridistaa ja minä: El Clásico Madridissa

 

Baarin syrjäisessä kulmapöydässä kahden ystävänsä kanssa istuu tyttö, jolla on yllään FC Barcelonan pelipaita. Sinipunaiseen pukeutunut nuori nainen erottuu joukosta kuin tomaattikoriin eksynyt kurkku. Tyttöä ympäröi ihmismassa valkopaitoja, joka tanssii, laulaa, ulvoo ja kilisyttää tuoppeja.

Valkopaidat ovat Real Madridin, Espanjan pääkaupungin suurseuran, kannattajia. Olemme madridilaisessa kuppilassa, jossa maljat nostetaan Los Blancosille ja sydän sykkii Espanjan keskusvallalle. Real Madridin ja rakkaan arkkivihollisen, FC Barcelonan, peli on pian alkamassa. Kohtaamista kutsutaan nimellä El Clásico, ja se on joukkueurheilun kuumimpia kohtaamisia.

On vasta lokakuisen lauantain iltapäivä, mutta jo nyt omaa ääntä on baarin humussa vaikea kuulla.

Kahden suurseuran välinen jännite juontaa juurensa 1700-luvulle. Barcelonan edustama Katalonian itsehallintoalue oli aikanaan itsenäinen valtio, mutta joutui Madridista johdetun keskusvallan nujertamaksi. Myöhemmin katalaanikulttuuria hiillosti vuosikaudet Fransico Franco.

Kataloniassa itsenäisyysaate ei ole unohtunut. Madridilaiset taas pitävät katalaanien separatismia Espanjaa loukkaavina.

El Clásicossa kohtaavat siis kahden jalkapallojoukkueen lisäksi kaksi espanjalaista arvomaailmaa, joiden välistä valtakamppailua käydään futisviheriöillä siinä missä neuvottelupöydissäkin.

Itse kannatan luonnollisesti vain yhtä seuraa maailmassa, mutta kun oma jengi ei tässä ottelussa pelaa, toivon Barcelonan voittavan. Real kun kätkee riveihinsä hienojen pelaajien lisäksi joukon arrogantteja sikailijoita.

Vilkaisen ympärilleni. Vasemmalla puolellani on joukko kiihkeitä, humaltuvia madridistoja. Oikealla puolellani on joukko kiihkeitä, humaltuvia madridistoja. Takanani istuvat ystäväni, joista jokainen kannattaa Real Madridia. Päätän olla näyttämättä, että Real Madrid sijoittuu joukkuehierarkiani pohjakerroksiin.

Ottelu alkaa ja kuumenee heti. Realin kapteeni, ylpeän joukkueensa tuittupäinen pakki Sergio Ramos kaataa Barca-pelaaja Neymarin keltaisen kortin arvoisesti. Vähän aikaisemmin, jo pelin kahdeksannella minuutilla, Barcan likaisen työn erikoismies Sergio Busquets (oma suosikkini joukkueesta ja kenties Madridin vihatuin jalkapalloilija) on saanut niin ikään varoituksen.

Keltaisten korttien myötä molemmat joukkueet ovat muistuttaneet toisilleen, ketä vastaan pelaavat. Kovuuteen vastataan kovuudella. Löysää ei anneta.

Baariyleisö muodostuu ryppäistä faniporukoita. Madridistojen laulut ylistävät Madridia, yhtenäistä Espanjaa tai joukkueen pelaajia. Pilkkalaulut kohdistetaan Barcelonan tai toisen kilpailijan, Atlético Madridin, suuntaan.

Ensimmäiset tilanteenpoikaset syntyvät. Kotijoukkue Barcelona on lievästi vahvempi. Hala Madrid -kuoro ei hiljene hetkeksikään, silloinkaan, kun Neymar saa aikaan ensimmäisen laukauksensa kohti Realin maalia.

Vilkaisen pelikelloa. Se näyttää 16 minuuttia. Pian koittaa hetki, joka tulee sähköistämään tunnelmaa: katalaanien itsenäisyysvaade.

Kun Barcelonan kotipeleistä on pelattu 17 minuuttia ja 14 sekuntia, kansallismieliset katalaanit vaativat kuorossa Katalonian itsenäisyyttä. Vuonna 1714 Katalonia menetti lopullisesti itsehallintonsa Espanjan perimyssodassa.

Unelma itsenäisyydestä kaikuu äänekkäimmin, kun vastassa on joukkue pääkaupungista.

Pelikello tikittää. Lopulta hetki koittaa Madridilaisessa baarissa. Ehdin juuri kuulla tv-screenin kaiuttimista Barca-fanien pauhun: “¡In – Inde – Independència! In – Inde – Independència!”. Sitten madridilaiset ottavat baarin äänitilan haltuun:

¡Puta Barcelona, y puta Catalunya! Puta Barcelona, y puta Catalunya!

Jos nyt ottaisin Katalonian lipun esiin ja huutaisin itsenäisyyttä, saisin hetkessä turpaani.

Kun hörppään kolmatta oluttani, tipahtaa pommi: Neymar iskee Barcelonan johtoon.

Kulmapöydän Barca-fani kirkuu. Puolet Madrid-faneista kiroavat, puolet jatkavat lauluaan. Kehaisen maalia seurueelleni, joka vastaa kylmällä tuijotuksella.

Puoliaika koittaa. Käynti vessassa, cinco jarras, gracias ja takaisin pelin ääreen.

Toisella puoliskolla tunnelma alkaa olla todella tiheä. En malta olla kommentoimatta hymynkare huulillani, kun Real Madrid ottaa kapteeni Ramosin vaihtoon.

Viereinen valkopaita noteeraa naureskeluni.

“Mistä tulet, ystävä?” kaveri kysyy. Pieni kireys reunustaa leveää hymyä.

Kerron tulevani Suomesta, enkä ole Barcelonan fani, mutta totean pokkana, että “Sergio Busquets is doing a brilliant job”. Kilisytämme laseja, mutta fani vilkaisee minua epäluuloisesti. Vinkkaan silmää.

Desibelit ja promillet kohoavat kilpaa. Madrid-fanit käyvät kärsimättömiksi: pilkkalaulut alkavat kohdistua pelaajiin, jotka kunnioituksensa vuoksi säästyivät sanailulta aiemmin. Heitän hieman vettä myllyyn kehaisemalla valikoituja Barca-pelaajien esityksiä. Real-fanit naureskelevat takaisin, mutta osa puistelee merkitsevästi päätään.

Käännyn sanomaan jotain seurueelleni, kun baarissa räjähtää. Madridin Cristiano Ronaldolta tunnutaan vievän selvä rangaistuspotku. Minuuttia myöhemmin joukkuekaveri Karim Benzema lataa ylärimaan.

Tunnelma on niin tiivis, että siitä voisi leikata palan ja viedä sen Suomeen tuliaisiksi. Koko Baari on yhtä kiroamista, kannustusta, puta Barcaa ja käsielein korostettua pettymystä tuomaripeliin.

Kun viereiset madridistat solvaavat Xavin ja Iniestan kaltaisia espanjalaisen jalkapallon mestareita, käyn parin fanin kanssa hyväntuulisen, mutta korostuneen erimielisen keskustelun.

Sitten yhä rauhattomammiksi käyvät Madridin fanit solvaavat kamerassa vilahtavaa jalkapallolegendaa, Carles Puyolia, ikonista pitkätukkaa, joka on pelannut koko uransa Barcelonan väreissä.
Mies on maailman kunnioitetuimpia pelaajia, totean Real-faneille.

Fanijoukko reagoi äkkiä. Puto Iniesta -laulun lyriikat vaihtuvat:

¡Puto Finlandés! Puto Finlandés!

Räjähdän nauruun ja nostaen maljan elehdin madridistoille: “hyvä on, nyt ollaan teidän kotonanne”.

Real pysyy pelissä mukana, mutta Alexisin tyylikäs 2-0-maali ratkaisee ottelun Barcelonalle. Siinä vaiheessa kun Real Madridin Jese kaventaa loppuhetkillä tilanteeksi 2-1, moni kynsiään nakkerrellut blancos-fani on jo poistunut syysauringon värjäämille kaduille.

Barcelonaan pukeutuneella tytöllä sen sijaan on hauskaa. Hän on pelin aikana saanut kuulla tukuttain madridistojen väitteitä väärästä voittajasta ja ala-arvoisesta tuomaroinnista, mutta lähtee kuppilasta voittajana.

Futiskulttuuri on kansalaisyhteiskuntaa, joka elää baareissa, kaduilla ja kodeissa ympäri maailman. Etenkin se elää ihmisten sydämissä. Jalkapallosta kumpuaa jalo periaate: kunnioitetaan omaa kulttuuria ja juuria, mutta viime kädessä myös vastustajaa.

Jalkapallon määrittely pallon perässä juoksemiseksi kertoo pikemminkin lajin ymmärtämättömyydestä kuin pelin todellisuudesta.

Lokakuinen clásico oli esimerkki eurooppalaisesta urheilukulttuurista: vaikka peli päättyi Barcelonan voittoon, jaksoivat madridilaiset vielä puristaa kättä ja toivottaa jatkoja. Ilo ja kunnia oli molemminpuolinen.

Katso kooste lokakuun El Clásicosta täältä.

Valokuvaajan sivut löydät täältä.

Piditkö matkatarinasta? Kerro omasi täällä!

 

Jos ottaisin Katalonian lipun esiin ja huutaisin itsenäisyyttä, saisin hetkessä turpaani.

Arvostele artikkeli:

5 1 0 0 0

Kommentit (0)

< >

Kommentit

Kommentoidaksesi sinun on ! Jos sinulla ei ole tunnusta, luo sellainen välittömästi.