Taival.la - verkkolehti maailmasta ja matkailusta kiinnostuneille

Laivamatka Bandanmerellä

Kello on kolme aamulla. Lähes autio lihatehdas humisee hiljalleen ja loisteputket luovat kelmeää valoaan varjoja jättämättä. Kahdentoista tunnin työrupeamasta on vasta pari tuntia takana ja silti väsymys jo painaa. Huokaisen ja jatkan suolaveden kauhomista pyttyyn. Joka ämpärillisen jälkeen pytystä kuuluu tasainen kohahdus, joka tuo elävästi mieleen valtameren aaltojen huminan. Ummistan silmäni ja matkaan ajassa taaksepäin pienelle puiselle laivalle keskelle Bandanmerta.

Laivalla on parikymmentä indonesialaista matkustajaa ja minä. Kukaan ei osaa sanaakaan englantia ja indonesiani rajoittuu muutamaan sanaan. Fraasikirjan avulla käyn lyhyen keskustelun kapteenin kanssa. Sytytämme neilikkatupakat ja vetäydyn ohjaamon nurkkaan Piin elämä -kirja kourassani. Aallot keinuttavat hitaasti yössä etenevää venettämme ukkosen jyristessä kaukana.

Kirja kertoo intialaispojan hurjasta haaksirikkoutumisesta ja elämästä pelastusveneessä tiikerin ja muiden villieläinten kanssa. Uppoudun täysin kirjaani enkä huomaa, kuinka tuuli yltyy ja aallot kasvavat.

Havahdun, kun salama lyö aivan lähellä ja ensimmäiset suuret pisarat tippuvat laivan kannelle. Hetkessä merellä on ankara myrsky ja matkustajat ryntäävät kannelta pienen hytin suojiin. Tunnelma on tiivis ja jännittynyt.

Laiva keinuu läpi myrskyisen yön ja kirjan tapahtumat pyörivät päässäni. Ajatukset haaksirikkoutumisesta täyttävät mieleni ja alan jo epäillä, oliko sittenkään viisasta lähteä merelle näin pienellä veneellä. Viimein saan unen päästä kiinni ja vaivun utuiseen maailmaan, jossa todellisuus ja mielikuvitus muodostavat sekavan kokonaisuuden.

Aamun sarastaessa en ole varma olenko vielä unessa. Nouseva aurinko värjää taivaan ja sametinpehmeän merenpinnan purppuralla, eikä öisestä myrskystä ole tietoakaan. Lentokalat ja delfiinit hyppivät pienen laivamme ympärillä. Hyväntuulinen kapteenimme on antanut ruorin oppipojalleen ja siirtynyt itse laivan katolle kalastamaan tupakka suussaan. Hymyillen hän tarjoaa minulle neilikkatupakkaa ja kahvia ja kysyy indonesiaksi: ”nukuitko hyvin?”

Avaan silmäni ja havahdun ankeaan todellisuuteen. Tehtaan kellon viisari on nytkähtänyt vain pykälän eteenpäin. Töiden on jatkuttava. Mieleni on kuitenkin kirkas: muistan taas, miksi vietän pitkiä öitä töissä raataen. Siellä se toinen todellisuus odottaa, mutta ei aivan vielä.

Piditkö matkatarinasta? Kerro omasi täällä!

Myrskyn jälkeen kapteeni hymyilee, tarjoaa neilikkatupakkaa ja kysyy: "nukuitko hyvin?"

Arvostele artikkeli:

6 1 0 0 0

Kommentit (2)

  • Profiilikuva
    Mertsi Murmann / Toimitus 4 vuotta sitten

    Tä on kyllä mun lemppareita! Matkailunostalgia aiheuttaa fyysisiä oireita. Eilen uppouduin street viewistä katsomaan vaihtokohteen kotikatua ja tuttua pyöräreittiä keskustaan..

    Vastaa  
< >

Kommentit

Kommentoidaksesi sinun on ! Jos sinulla ei ole tunnusta, luo sellainen välittömästi.