Taival.la - verkkolehti maailmasta ja matkailusta kiinnostuneille

Jumalan sillan siimeksessä

Käänsimme meksikolais–eurooppalaisen seurueemme vuokraaman pikkubussin kiemurtelevalle soratielle, joka laski vuoristomaantieltä vehreään laaksoon. Kun väistimme rinteen puolella vastaantulevaa avolava-Fordia, eturenkaat sinkosivat sepeliä pitkälle pudotukselle jyrkänteen viertä pitkin. Nojasimme jokainen spontaanisti koko painollamme vuorenseinämän puoleen.

Laakson pohjalla virtaavan Rio Escanela -joen ylitti betonisilta, jonka kaiteella istuskelevista paikallisista pestasimme oppaamme: vaellussauvaansa reippaasti viuhuttelevan, 8-vuotiaan Pacon. Ansaitsemansa rahat poika vakuutti sijoittavansa koulutarvikkeisiin syksyllä.

Vaelsimme kirkasvetistä jokea ylävirtaan. Sen molemmin puolin kohosivat uoman vuosisatojen saatossa kovertamat, vehreät rinteet, Pinal de Amolesin riippuvat puutarhat.

Matka oli melkoista tasohyppelyä. Vuorottelimme rannalta toiselle kivenlohkareita hypellen ja pitkospuilla horjuen. Työnnyimme kallion halkeamien lävitse ja loikimme kolmen metrin korkeudessa kiviseen seinään valetulta betonilaatalta toiselle.

Kolmisen vartin päästä jäniksen lailla pinkova oppaamme pysähtyi ja kääntyi nojaamaan sauvaansa meitä odottamaan. Olimme saapuneet perille.

Puente de Díos – Jumalan silta. Valtava luolansuu, jonka läpi maanalainen joki nousee päivänvaloon. Parin metrin korkuista kivikaarta reunustavat harmaat siirtolohkareet. Sen valtavaa kamanaa peittävät vahapintaiset, vettä valuvat peikonlehdet. Sillan toisella puolella kohoava, kymmenmetrinen jyrkänne tunkeutuu ylös sademetsän pimeyteen.

Kahlasimme viileään, vyötärön syvyiseen virtaan. Seiniä pitkin norui vesi. Katon tippukivet laskivat pieniä suihkuja, jotka muodostivat ovensuuhun helminauhamaisen verhon, jonka läpi laskevan auringon säteet leiskauttivat tummille seinille kullanhohtoisen, elävästi liikkuvan pantterikuvioinnin.

Viihdyimme luolassa pitkään. Kun pimeä laski, se laski äkkiä, emmekä paluumatkalla nähneet enää kuin fikkareiden kapeat kiilat ja kanjonin välistä tuikkivan linnunradan. Saksalainen ystäväni Thomas putosi aivan edestäni betonilaattojen väliin kainaloistaan roikkumaan, ja sai sääreensä valtavan, verta pulppuavan avohaavan. Onneksi ei sentään pudonnut jokeen.

Jatkoimme lompastellen ja horjuen mutapohjaa ja liukkaita kiviä pitkin alavirtaan, kunnes tupsahdimme eräästä kallionkolosta suurelle allastasanteelle, missä  huomasimme olevamme satojen kirkkaanvihreinä hohtavien valopilkkujen ympäröimiä. Tulikärpästen tuike kajasti rinteillä ja rannassa, ja heijastui veden pinnalla erämaataivaan tähtien sekaan. Tropiikin paksu, kostea ilma lepäsi solassa, ja levoton sademetsä äänteli ympärillämme. Pysähdyimme ihastelemaan yötä kelpo toviksi.

Kuun noustua palasimme sen kajossa alajuoksun sillalle. Maksoimme Pacolle parikymppiset per nenä ja istahdimme lepäämään virran liuskekivillä kasvavan puun juurelle.

Ympärillämme joen heleä solina – kaukana kavala maailma.

 

Tulikärpästen tuike kajasti rinteillä ja rannassa, ja heijastui veden pinnasta erämaataivaan tähtien sekaan.

Arvostele artikkeli:

6 0 1 0 0

Kommentit (0)

< >

Kommentit

Kommentoidaksesi sinun on ! Jos sinulla ei ole tunnusta, luo sellainen välittömästi.